Juhlapuhe Outokummun työväen vappujuhlassa

Hyvät ystävät.

Luotatteko te, että kaikki vielä kääntyy tästä paremmaksi? 

Viimeiset vuodet ovat järkyttäneet normaalin tasapainoa, ja viimeiset kuukaudet ovat viimeistään osoittaneet, että vieläkin huojuvampia aikoja voi yhä olla edessä. Koko maailmaa horjuttanut koronapandemia, koko maailmaa koskettava ilmastonmuutoksen eteneminen, ja nyt Eurooppaa ja läntistä maailmaa syvästi järkyttävä Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa värittävät tänä vappuna yhteistä juhlaamme. Tulevaisuuteen on vaikea katsoa, on vaikea luottaa että helpompia vuosia olisi luvassa.

Monelle meistä pitkään kestänyt poikkeus normaalista, alati järkkyvä tasapaino, on ollut raskas taakka kannettavaksi muun elämän ohella. Minulle paatuneena optimistina on ollut uudella tavalla ahdistavaa kohdata oman tulevaisuususkon murentuminen viime kuukausien lohduttomien sotauutisten myötä. Olen syvästi kyseenalaistanut omaa rooliani maailmassa, olen hävennyt sitä, että olen ihminen, koska meillä ihmisillä on kyky näin silmittömästi tuhota toinen ihminen. 

Olen kasvanut Neuvostoliiton jälkeiseen maailmaan, ja olen saanut muodostaa maailmankuvani kestävän rauhan perustalle. Olen saanut kasvaa luottaen siihen, että meillä ihmiskuntana olisi olemassa muitakin keinoja pönkittää vallan tai suuruudentunnon kaipuutamme kuin toisten ihmisten tappaminen ja alueiden valtaaminen väkivalloin. Nyt Venäjän hyökkäyssota on osoittanut, että se perusta, jolle maailmankuvani on rakentunut, on ollut harhaa, ja joudun rakentamaan uudelleen käsitykseni ihmisestä, ja ihmiskunnan kehittymisestä. Joudun myös muodostamaan kantani sotilasliittoon pyrkimisestä, joudun etsimään tietoa ydinaseista, siviilitiedustelijoista, 72 tunnin hätävarasta, väestönsuojista. Tämä kaikki on uutta ja epämukavaa.

Tunnistan, kuinka kyynisyys ja passiivisuus alkavat tuntua houkuttelevilta, helpoilta ratkaisuilta reagoida monimutkaiseen ja vaikeaan tilanteeseen. Kyllä joku muu hoitaa, kyllä joku minua viisaampi miettii mikä vaihtoehto on paras… Mutta haluammeko me todella päästä tässä maailman hetkessä helpolla? Haluammeko päästä helpolla, vai haluammeko Muuttaa maailmaa, muuttaa ihmiskuntaa kohti oikeudenmukaista, syvästi eettistä ja yhdenvertaista huomista? Jos ja kun näin haluamme, ainoa vaihtoehto on toimia sen eteen, että oma ja muiden usko tulevaan olisi omissa käsissämme. Vaihtoehto on ottaa yhteiskunnassa aktiivinen rooli. Me voimme olla aktiivisia sillä sektorilla, siinä yhteisössä johon kukin kuulumme. Me kaikki voimme vaikuttaa ainakin siihen ihmiseen tai asiaan, joka on meistä kädenmitan päässä ja siihen, joka kuulee meidän äänemme. Meidän täytyy äänekkäästi vastustaa kyynistymistä, välinpitämättömyyttä ja vastuun väistelyä. Meidän täytyy vastustaa vallan väärinkäyttöä. Meidän täytyy vastustaa sotaa kaikin voimin.

Ja me voimme tehdä paljon täällä Outokummussa. Paikallispolitiikassa vajaa vuoden mukana olleena voin havaintoihini pohjaten rehellisesti todeta, että haavoittuvassa asemassa olevasta ihmisestä välittäminen on outokumpulaisessa paikallispolitiikassa läsnä. Esimerkiksi Vasemmiston ja demareiden yhdessä tekemä Ikäihmisten Arjen Apuri -aloite on edennyt nyt toteutukseen, ja yksin asuvat ikäihmiset voivat saada matalan kynnyksen apua, ja tukea seurustelukaverista, joka toivottavasti auttaa niin yksinäisyyteen kuin vaikka lampun vaihtoonkin. Uutena on aloitettu myös vapaaoppilaspaikkakäytäntö, joka mahdollistaa vähävaraisen perheen lapsen osallistumisen taiteen perusopetukseen kansalaisopistossa maksutta. Kaupungin strategiassa on oma osuutensa lasten ja nuorten tärkeiksi pitämille asioille, joita me valtuutetut olemme sitoutuneet edistämään yhdessä kaupungin työntekijöiden kanssa. Yhtenä tärkeimmistä on kiusaamisen ehkäisy ja lasten ja nuorten mielenterveyden tukeminen. Vastaavia esimerkkejä paikallisesta päätöksenteosta voisin luetella enemmänkin.

Valtion tasolla vasemmistolaista ja feminististä politiikkaa tarvitaan juuri nyt kantamaan vastuu siitä, että aikanaan työväenliikkeen rakentama hyvinvointivaltio kykenee jatkossakin tarjoamaan kaikille yhdenvertaiset ihmisten tarvitsemat peruspalvelut – muun muassa sairaanhoidon, varhaiskasvatuksen ja peruskoulun – ja että näiden alojen ammattilaiset saavat työstään arvoisensa toimeentulon. Kyse on siitä, kuinka yhteisiä varojamme päätetään käyttää.

Politiikkaa ei tehdä sen vuoksi, että jonkun nimi jäisi historiaan, että joku valittaisi uudelle kaudelle, tai että jonkun kannatusmittauksen luvut olisivat tietyssä järjestyksessä, vaikka joskus siltä voisi vaikuttaakin. Politiikkaa ei tehdä poliitikkojen itsensä vuoksi, vaan sitä varten, että maailma, valtio tai kaupunki olisi paremmalla tolalla sen jälkeen, kun kaikkien ääntä on kuultu. Politiikkaa tehdään, että maailma olisi kaikille parempi paikka. Tai siihen ainakin meidän tulee päämäärätietoisesti yhdessä pyrkiä.

. . .

Meillä ihmisillä on onneksi tuhoamisen kyvyn vastapainona myös paljon keinoja parantaa toinen toisemme. Niinä hetkinä, kun tulevaisuususkosta ja luottamuksesta on jäljellä vain rippeet, toinen ihminen voi aina auttaa toista. Kuunteleminen koko olemuksella, hoivaaminen ja hoitaminen, avun ja tuen tarjoaminen, ystävyyden osoittaminen – niitä meistä jokainen voi toiselle ihmiselle antaa, ja niitä meistä jokainen vaikeina hetkinä tarvitsee. 

Jollekulle uskonto voi tuoda turvan ja rauhan luottaa siihen, että hätää ei ole. Minä olen elänyt tähän saakka ilman uskoa mihinkään jumaliin, mutta uskonnon roolia paikkaamaan olen sen sijaan saanut syntymälahjana rakkauden taiteisiin. Taiteiden puoleen olen kääntynyt myös nyt, kun toiveikkuuden herättely ei tule niin luonnostaan. Siispä nyt tämän puheen loppuun luen teille tällä hetkellä itseäni puhuttelevan runon Eeva Kilven kokoelmasta Animalia (1987). 

(koko runo löytyy kirjasta, tässä pieni ote)
“Nuo kuuset eivät jätä minua rauhaan.
Ne tietävät kuolevansa
ja haluavat sitä ennen jättää minulle tietonsa,
tehdä minusta perillisensä.

Hiljaa-katsominen avaa maailmojen rajat.
Kasvien kanssa, eläinten seurassa
ei puhe sulje portteja.”

Hyvää vappua ja kevättä! Kiitos kun kuuntelitte.

Alli Mattila 1.5.2022